Viime talven allasharkoissa eskimokäännös pyöri mukavasti kaikkiin suuntiin, melan kanssa ja ilman. Silti yksi kysymys jäi askarruttamaan: miten eskimo onnistuu tositilanteessa kunnon kuohuissa? Olin kuullut jokavuotisesta Norjan-reissusta ja nähnyt hurjanpuoleisia kuviakin edelliseltä matkalta. Epäilin, että Norjan kosket saattavat ylittää reilusti oman osaamistasoni, mutta toisaalta tiesin kokemuksesta, että tehokkainta oppimista on hakeutua itseään taitavampien seuraan. Ei muuta kuin soittamaan kokeneelle Norjan-kävijälle, Mikko Sorjoselle.
Mikko kertoi mukavia juttuja edellisiltä Norjan-reissuilta (niitä taitaa olla jo kymmenkunta). Toistaiseksi kaikki ovat tulleet elävänä takaisin. Kaikkia jokia ei tietenkään tarvitse laskea. Kokeneemmat auttavat aloittelijoita. Mukaan tulee toinenkin ensikertalainen. Mikon ystävällinen ja kannustava suhtautuminen sai minut innostumaan ja ilmoittautumaan.
Kevään kiireitten keskellä en juuri ehtinyt miettiä, mihin olin sitoutunut. Niinpä sitten löysin itseni laivarannasta Turusta perjantaina heinäkuun 6. päivänä 2001. Tapasin muut osanottajat: Arto, Jari, Mikko, Petri ja Sanna Espoon Eskimoista sekä vierailevana taiteilijana Simo Marjaniemen Melojista. Sannaa lukuun ottamatta kaikki olivat kokeneita freestyle-melojia. Muiden kajakit olivat lyhyitä ja kulmikkaita surffipulkkia, minulla klassinen laskukajakki, Prijonin Cyclone.
Matka taittui mukavasti ja Petri valmensi minua henkisesti ajo-osuuksilla. Ensimmäinen kosketus veteen saatiin Ruotsin puolella Idressä, josta löytyi alkuverryttelyyn sopiva surffiaalto. Jätin väliin ja keskityin kuvaamiseen. Samana päivänä ehdimme vielä Norjan puolelle ja aloitimme Trysil-joella muutaman kilometrin pätkällä, jossa oli 4 – 5 koskijaksoa luokkaa II – III+. Vettä oli paljon ja kuohut kovempia kuin mihin olin tottunut, mutta pystyssä pysyttiin. Itseluottamus vahvistui monta pykälää – hyvä valinta ensimmäiseksi melontaosuudeksi!
Fossumissa Atnan varrella oli surffitaitureille sopivia aaltoja useita. Minä yritin läpilaskua, mutta kaaduin. Voimaton yritys päästä pystyyn, surkea epäonnistuminen ja kajakista ulos. Itseluottamus palasi lähtöruutuun. Illalla teltassa pidin itselleni vakavan puhuttelun ja vaadin uudenlaista otetta – reissun keskeisenä tavoitteena oli oppia tarve-eskimo kohtuullisella onnistumisprosentilla.
Setningan kivistä ja jyrkkää alaosaa katseltiin vain sillalta. Konkarit kertasivat edellisten vuosien kokemuksia, jotka vakuuttivat minut siitä, että Setninga ei tule kuulumaan minun ohjelmaani, ei tällä reissulla eikä myöhemmin. Sen sijaan nostettiin kajakit olalle, käveltiin kolme kilometriä ja laskettiin Atnan alaosa, joka oli mukavaa II-luokan koskea. Osuin koskessa jokeen kaatuneeseen puunrunkoon ja taas oltiin pää
alaspäin. Nyt oli näytön paikka – ja eskimokäännös onnistui toisella yrityksellä! Tiesin että myös korvien välissä oli tapahtunut ratkaiseva ja pysyvä muutos.
Seuraavana päivänä oli vuorossa Folla, jonka alkuosa oli merkitty nelosen koskeksi, ja loppu kolmoseksi. Mikko muisteli ja vakuutteli, ettei siinä alkuosassa mitään erikoisen vaikeaa ollut, jotta siitä vaan mukaan. Hetken kuluttua huomasin, että Mikko oli muistanut väärin: koski ylitti selkeästi taitoni ja keikuin aaltojen ja isojen kivien seassa pelkällä hyvällä tuurilla. Pois ei päässyt ja kaatumiseen ei ollut varaa, sillä muutaman sadan metrin päässä odotti tähdellä merkitty hengenvaarallinen joen poikki ulottuva stoppari. Pääsin rantaan sata metriä ennen stopparia. Mikko taas tapansa mukaan toteamaan, että olipas joki nyt erilainen kuin aikaisemmilla kerroilla. Toivuttuani järkytyksestä kannoin kajakkini stopparin ohi. Koski jatkui kolmosena, joka tuntui lasten leikiltä alkupätkään verrattuna. Kaaduin johonkin pienempään stoppariin, mutta siitä vaan takaisin ylös uudella asenteella. Viiden kilometrin matkalla oli pudotusta 60 metriä.
Jatkoimme seuraavaksi yhteen eurooppalaisen koskimelonnan tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista, Sjoaan. Sekä Sjoa että Lågen, jonka rannalla yövyimme, olivat tulvan vallassa. Edellisen viikon lämpöaallon jäätiköiltä sulattamat ennätykselliset vesimassat ja sen jälkeiset sateet saivat yhdessä aikaan vuodenaikaan nähden poikkeukselliset tulvat. Arvioimme, että Lågenin virtama oli noin 1000 m/s (Vantaanjoen kevään tulvahuippu on noin 60 m/s).
Seuraavana päivänä laskimme Lågenia muutaman kilometrin etsimään surffiaaltoa. Mikon mielestä välillä ei juuri pitänyt olla mitään merkittävää. Heti ensimmäisessä mutkassa tuli vastaan pienen omakotitalon korkuisia aaltoja ja voimakkaita pyörteitä. Kaaduin kolme kertaa peräkkäin enkä lopulta tiennyt mistä olin tullut ja mihin suuntaan olin menossa. Mutta tarve-eskimo toimi jälleen luotettavasti.
Sjoassa oli selkeästi liikaa tulvavettä minun taidoilleni. Aloin vähitellen oppia arvioimaan itse, mihin koskeen minun kannattaa kajakkini työntää – kaikki kunnia Mikon kannustavalle opastukselle! Sannan kanssa pidimme välipäivän. Kuvasin oman porukan sekä taitavan englantilaisryhmän menoa Sjoan kuohuissa ja surffiaalloissa. Aikaa oli myös käydä Sjoan sosiaalisen elämän keskipisteessä, Anetten kajakkikeskuksessa.
Matka jatkui Skjåkiin, jossa oli leirintäalueen vieressä yksi Norjan parhaista surffiaalloista. Siellä oli järjestetty pari vuotta aiemmin freestylen EM-kilpailut. Aalto oli kovassa käytössä sekä norjalaisten maajoukkuemelojien että vierailijoiden harjoittelupaikkana. Yritin pari kertaa laskea surffiaallon läpi, mutta ei auttanut edes kahden kilometrin vauhti – aina kaaduin. Mutta eskimo toimi varman tuntuisesti.
Viimeisen täyden päivän laskukohteeksi valittiin 18 km:n koskijakso Atnabrosta Atnaa alaspäin. Koskiluokitus III – IV. Pudotusta yhteensä 200 m, jyrkimmällä kilometrillä 20 m (vertailun vuoksi: Ivalojoki välillä Kuttura – Ivalo 83m/70 km, Poroeno/Lätäseno 253m/115 km ja Ounasjoki 215m/300 km). Kannoimme Sannan kanssa kalustoa runsaan kilometrin pahimman paikan ohi ja pojat auttoivat laskemalla siitä osan. Atna oli kuitenkin reissun paras kokemus ja koskenlaskuun alkoi vähitellen tulla samanlainen rentouden tunne kuin porukan kokeneilla freestyle-taitureilla. Upeaa ja nautinnollista menoa!
Trysilin varrelta löytyi vielä aalto, jossa ehdimme muutaman tunnin palautua ja valmistautua kotimatkaan. Uskaltauduin ensimmäistä kertaa Cyclonella surffiaaltoon ja tein noin kymmenellä yrityksellä mahtavan henkilökohtaisen ennätyksen: kolme sekuntia kaatumatta!
Kotimatkalla Viking Linen saunaosastossa laskettiin vielä kaikki kosket moneen kertaan uudelleen. Tiesin olevani edelleenkin kaukana retkikavereitteni taidoista, mutta minusta tuntui, että suhteessa lähtötasooni olin edistynyt koko ryhmästä eniten. Porukan tuki auttoi vaikeiden paikkojen ohi ja loi turvallisen tunteen. Olin ylpeä siitä, että olin saavuttanut matkalle asettamani tavoitteen: eskimokäännös tositilanteessa onnistui yhdeksän kertaa kymmenestä.
Martti Lariola
(Julkaistu Eskimo-tiedotteessa 3/2001)
